KARJA
Ylämaankarja
Ylämaankarja on Skotlannin nummilla kehittynyt nautarotu, joka sopii erinomaisesti ympäri vuoden ulkona kasvatettavaksi. Se on rotuna kestävä ja pärjää hyvin luonnonoloissa, mutta vaatii silti ympärivuotista hoitoa.
Ylämaankarjasta kuulee valitettavan usein puhuttavan karjana, joka pärjää lähestulkoon "oman onnensa nojassa". Näin asia ei kuitenkaan ole, vaan ulkona kasvatettavat naudat vaativät ihan yhtä paljon (tai jopa enemmän) hoitoa ja tarkkailua kuin sisällä kasvatettavat. Alla lisää ajatuksiamme aiheesta.
Ylämaankarjan ominaisuudet
Ylämaankarja on tyypillisesti hyvin säänkestävä ja vaatimaton rotu. Sillä on paksu nahka ja talvisin kaksinkertainen karvapeite, joten se pärjää hyvinkin vaihtelevissa sääoloissa eikä ole moksiskaan tuulesta ja tuiskusta. Ylämaankarja on hyvä rehunkäyttäjä, joten se pärjää erinomaisesti mm. luonnonlaitumilla ja maisemanhoidossa. Luonteeltaan eläimet ovat pääsääntöisesti rauhallisia eivätkä pienestä hetkahda.
Kuitenkin, vaikka ylämaankarja sinänsä onkin "vähällä pärjäävä" rotu, ei se tarkoita sitä, että ne voisi jättää vailla kunnollista ruokaa, kuivitettua makuupaikkaa ja paukkupakkasillakin sulana pysyvää vettä.
Ylämaankarjan kasvatus ulkona ympäri vuoden
Nautojen ulkokasvatus on vaativa laji. Tarjolla on oltava ympäri vuoden riittävästi kuivia makuupaikkoja, naudoille sopivaa ruokaa, sekä sulava pysyvä vesi. Lisäksi ulkokasvatus asettaa vaatimuksia kasvatettaville eläimille ja myös niiden pitäjälle. Eläinten on oltava niin kesyjä, että niitä pääsee vaivatta tarkkailemaan ja käsittelemään tarpeen vaatiessa. Esimerkiksi synnyttävälle emolle on mahdotonta antaa poikimisapua ongelmatilanteessa, mikäli emo juoksee ihmistä karkuun. Joskus kestävinkin nauta loukkaa itsensä tai sairastuu - silloin ihmisen on päästävä sen lähelle tutkimaan ja hoitamaan. Arkaa tai vihaista eläintä on mahdotonta hoitaa turvallisesti.
Kaiken tämän lisäksi eläinten hoitajan on jaksettava päivästä toiseen, kelistä huolimatta, käydä tarkistamassa eläinten vointi, vahtia vesien saatavuus, ruokkia ja yleisesti tarkailla laumaa. Eli vaikka räntää tulee vaakatasossa ja ulkona on pilkkopimeää, ei auta kuin vetää toppavaatteet niskaan ja lompsia otsalampun kanssa ulos karjaa hoitamaan. Ja tämä pätee aina, eli mikäli iltatarkastuksella havaitaan ongelmia, ne hoidetaan heti, vaikka koko yön valvoen, jos tilanne niin vaatii.
Ylämaankarja ei ole sisällä kasvatettava rotu. Ne vaativat erittäin vahvan laumahierarkian vuoksi ulkonakin riittävästi avointa tilaa ympärilleen. Ylämaankarjan nautojen ja varsinkin lehmien "henkilökohtainen tila" on tyypillisesti hyvin suuri ja hierarkiassa alempana olevien on päästävä väistämään ylempiarvoista tilanteen niin vaatiessa. Jos ylämaankarja suljetaan liian ahtaisiin tiloihin, on seurauksena helposti stressiä ja vakaviakin yhteenottoja. Tämä on otettava huomioon myös ruokinta- ja makuupaikkojen kanssa, sillä alempiarvoiset eivät pääse makuulle tai syömään, mikäli tilaa ei ole riittävästi. Tämä on nautojen luontaista käytöstä, joka on hyvin voimakasta varsinkin ylämaankarjan ollessa kyseessä, ja tämä käytös kärjistyy ahtaissa tiloissa.
Ylämaankarja on myös hyvin hidaskasvuinen rotu. Lihaksi kasvatettaessa eläin on teuraskypsä noin 2,5-3 vuoden iässä. Tilantarve on tässäkin otettava huomioon, sillä tyypillisesti eläimet kasvatetaan syntymätilalla teurasikään saakka. Sonni- ja lehmävasikat (eli hiehot) on erotettava toisistaan viimeistään noin 9kk iässä, jotta vältetään hiehojen liian aikainen tiinehtyminen ja sisäsiittoisuus. Laumoja tilalla on tyypillisesti ainakin kolme: emolehmät, hiehot (eli poikimattomat naaraat) ja sonnit (eli urokset).
Lisäksi, jos tilalla on oma siitossonni, on sen sijoituspaikka harkittava, sillä useinkaan usemman kuukauden emojen kanssa viettänyttä sonnia ei voi astutuskauden jälkeen enää laittaa nuorten (>2v) sonnien kanssa samaan johtajuuskiistojen vuoksi. Kuitenkaan sonnia ei yleensä haluta pitää emojen kanssa ympäri vuoden, jotta poikimakausi pysyisi hallinassa ajoituksen ja keston puolesta.
Sukukypsät sonnit testaavat voimiaan ja kehittävät taitojaan painimalla. Yleensä yhteenotot ovat leikkiä eikä niistä aiheudu ongelmia, mutta joskus varsinkin vanhemmat sonnit voivat ottaa yhteen kohtalokkain seurauksin. Yhdessä tiiviisti kasvanut lauma ei yleensä esimerkiksi suvaitse ulkopuolisia, jollaiseksi ne laskevat myös vain jonkin aikaa laumasta poissa olleen yksilön. Tämä aihauttaa haasteita muun muassa siitossonnin sijoittelussa tontilla, mutta myös mahdollisissa sairaustapauksissa, joissa joku lauman jäsenistä joudutaan eristämään laumasta joksikin aikaa. Tällaisia tilanteita pyritään konfliktien minimoimiseksi välttämään, eli esimerkiksi hoidettavat pyritään hoitamaan lauman keskellä, jos se vain on mahdollista.
Ylämaankarjan lehmät ovat pääsääntöisesti hyviä emoja. Niiden synnytykset sujuvat usein ongelmitta, ja ne aika harvoin vaativat avustusta. Kuitenkin poikimiset olisi syytä valvoa, sillä syntyvän vasikan virheasentoja ja poikimisen jälkeisiä haasteita esiintyy jonkin verran. Tässä pääsemme taas siihen karjanpitäjän säänkestävyyteen. Poikimakausi asjoittuu tyypillisesti maalis-toukokuulle, ja varsinkin maaliskuussa kelit ovat vielä monesti hyvinkin talviset. Lisäksi on huolehdittava, että emoilla on riittävästi kuivia/kuivitettuja paikkoja, mihin poikia. Toisinaan emot valitsevat sen pahimman kuralammikon poikimapaikakseen, ja silloin on jälleen karjanpitäjän oltava valppaana, että syntynyt vasikka saadaan mahdollisimman pian puhtaaksi ja kuivaksi.
Yleisesti ottaen ylämaankarjalla on hyvät emo-ominaisuudet. Emot huolehtivat jälkikasvustaan ja puolustavat vasikkaansa - joskus jopa raivokkaasti myös ihmisiltä. Vasikat tulee lain mukaan rekisteröidä ja tunnistusmerkitä pian syntymän jälkeen. Tunnistusmerkintä kannattaa vapaana kasvatettavilla eläimillä tehdä mahdollisimman pian syntymän jälkeen, sillä silloin vasikka on vielä helppo saada kiinni ja hallittua toimenpidettä varten.
Hiehot laitetaan sonnille aikaisintaan 2-vuotiaana, joskus vasta 3-vuotiaana. Tämä takaa sen, että hieho ehtii kasvaa ja kehittyä kunnolla, ennen kuin se alkaa kasvattaa oma vasikkaa. Ylämaankarja on kestävänä rotuna myös pitkäikäinen, emot voivat olla tuotannossa vielä yli 15-vuotiainakin.
Ruokinta
Ylämaankarjan ruokinta perustuu kaikessa yksinkertaisuudessaan nautojen luonnolliseen ruokaan - korsirehuun eli heinään. Useimmilla tiloilla ylämaankarja laiduntaa koko kasvukauden (toukokuu-syyskuu) ja muun ajan ne syövät ihmisen tarjoamaa heinää (kuivattua, esikuivattua, tai muulla tavalla säilöttyä heinää).
Karjan ruokintaa voidaan täydentää myös erilaisilla palko- ja valkuaiskasveilla (herne, härkäpapu, mailaset, apila) sekä erilaisilla seoskasvustoilla (samassa pellossa sekaisin kasvanutta heinää sekä esim. viljaa ja/tai hernettä, niitetään ja paalataan). Myös kokoviljasäilörehua käytetään jonkin verran (viljaa ei puida, vaan se niitetään kokonaisena ennen kypsymistä ja paalataan).
Viljaa tai muita väkirehuja ei ylämaankarjalle tyypillisesti syötetä lainkaan. Kivennäisten, hivenaineiden ja vitamiinien saannista huolehditaan riittävällä kivennäisruokinnalla. Tarjolla tulee pitää myös suolakiviä vapaasti nuoltavana.
Vasikat kasvavat emon hoidettavana 7-9kk ikään asti. Tämän ajan ne imevät emolta maitoa ja opettelevat sen ohella syömään kiinteää ruokaa. Vieroituksen jälkeen ne jatkavat tutun ja totutun ruuan - eli heinän - parissa.
Liha
Ylämaankarjan liha on erinomaista pihvilihaa. "Luonnollisesta ravinnosta johtuen sen liha on maukasta, lyhytsyistä, vähärasvaista ja väriltään tummanpunaista." (Suomen Highland Cattle Club ry, lihan ominaisuudet)
Ylämaankarjan kasvatustapa ja pitkä kasvatusaika vaikuttavat lihan makuun ja rakenteeseen. Tutkimusten mukaan ylämaankarjan lihassa on vähemmän rasvaa ja kolesterolia ja enemmän rautaa ja proteiineja kuin keskivertaisessa naudanlihassa. (Suomen Highland Cattle Club ry, lihan ominaisuudet)
Emännän kommentti aiheeseen: Itse en lihan tieteellisistä ominaisuuksista osaa sanoa, mutta sen sanon, että ylämaankarjan liha on maukasta ja erinomaista lihaa kaikkeen ruuanlaittoon. Sonnien liha on tyypillisesti vähärasvaisempaa kuin hiehojen, mikä sinällään on jo monien mieleen, mutta jos haetaan esim. loistavaa pihviä grilliin tai brisketiä savustukseen, niin itse suosittelisin hiehon tai lehmän lihaa paremman marmoroitumisen vuoksi.
